Meitsi on urheiluhullu
Hyvää (jälleen uutta lokakuun) maanantaita!
Ulkona on synkkää ja harmaata, mutta pakko sitä on vain porskuttaa eteenpäin.
Tällä kertaa on asiaa siis urheilusta. Kuten ensimmäisessä tekstissäni kirjoittelin, olen suuri urheilun ystävä.
Aloitin oman urheilun harrastamiseni muistaakseni perinteisesti jalkapallolla vaahtosammuttimen kokoisena. Sitten löysin luistimet, menin luistelukouluun ja rupesin pelaamaan lätkää Tampereella Ilveksessä. Jääkiekkoa pelasin puolustajana 7-8 vuotta, kunnes se jäi. Jalkapalloa pelasin myös 7-8 vuotta Tampereella kaupunginosajoukkueessa monessa eri roolissa, maalivahdista keskikentän pelintekijään, kunnes sekin lopulta jäi.
Urheilu on jättänyt törkeän kokoisen roolin elämästäni ja siihen liittyy aivan huikeita muistoja menneestä sekä tottakai edelleen suuria tunteita sohvalta, höntsykentältä tai katsomosta käsin.
Urheilun parissa olen kasvanut, elänyt ja tulen elämään loppuun asti. Urheilun ansiosta olen kokenut voiton riemua, saanut nostella pokaaleita ja kerännyt mitaleita kaulaani, mutta tottakai myös pettymyksiä ja monia murtuneita luita ja pirstaksi menneitä hampaita. Mitään en vaihtaisi kuitenkaan pois, mitä urheilu on ottanut ja erityisesti antanut.
Edelleen siis oman urheilu-uran jälkeenkin käyn pelaamassa jalkapalloa ja jääkiekkoa, sekä ravaan uutena mieltymyksenä kuntosalilla, ja seuraan penkkiurheilijan roolissa hyvin aktiivisesti erilaisia lajeja, pääasiassa jalkapalloa, jääkiekkoa ja amerikkalaista jalkapalloa tällä hetkellä.
Urheilusta tulee tajuttoman hyvä olo, se on sosiaalista ja kaikinpuolin mahtavaa!
Miksipä siis ei sitoisi hokkareita koipiin ja lähtisi kikkailemaan mustan kumin palan kanssa jäälle aina kun mahdollista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti